12. päivä, Havanna – haudanvakavaa jazzia?

Tuliaislaukussa oli vielä tilaa ja ahventaulukin jäi aiemmalla reissulla markkinoille kaivertamaan, joten ensi töiksemme sunnuntaina suuntasimmekin kohti Mercado de Artesanatoa. Matkalla poimimme Mercadereksen varrelta postikortteja ja vierailimme kirjoittamaan niitä pikku levähdyksellä turistioppaiden suosittelemassa Museo Del Chocolatessa, paikallisessa ”suklaamuseo”-kahvilassa. Totesimme, ettei pizzan ohella suklaa selvästikään ole kuubalaisten juttu, ja saimme kaupan päälle varsin nuivaa palvelua. Ylimakeasta ja koostumukseltaan oudosta suklaalevystä jäi puolet syömättä, ja Tommi lahjoitti kadunkulmassa lopun paikallisille tenaville. Markkinoilta saimme tinkimistuokion jälkeen mukaamme himoitsemamme satumaisen ahventaulun kohtuulliseen 30CUC hintaan - mukaan tarttui myös mm. komea Havana Club -grilliessu ja olkihattu Tommille sekä pientä kotiinviemistä.

Matkamme alkoi olla lopuillaan, joten palattuamme matkamuistojen kanssa hotellille väänsimme listan asioista, jotka vielä haluaisimme Havannassa nähdä. Sikaritehdas olisi must-see, rommi- ja kahvivarastoa olisi vielä täydennettävä ja jazz-clubillakin olisi mukava käväistä. Salsaaminen saisi jäädä mahdolliseen seuraavaan kertaan – livemusiikkia oli nautittu päivittäin ja pintakosketusta salsaan saatu Trinidadissa, vaikkei itse oltu päästykään pistämään jalalla koreasti. Havannan suuri hautuumaa Necropolis de Colón vaikutti mielenkiintoiselta ja erikoiselta kuvaus- ja katselupaikalta – sinne siis seuraavaksi!

Hotellimme rahanvaihtopiste oli suljettu – lähdimme siis matkaan varsin pienellä määrällä paikallista käteistä. Rahat riittivät kuitenkin hyvin taksiin Vedadon keskellä sijaitsevan suuren hautuumaan laidalle. Taksikuski yritti vedättää ylimääräistä levittelemällä käsiään vaihtorahan suhteen, mutta emme taipuneet tähän, jolloin hän kävi aikansa tuhistuaan särkemässä antamamme setelin ruokakaupassa. Tämän lisäksi kuljettajamme yritti antaa rahasta hieman väärin takaisin, mutta pääsimme lopulta sopuratkaisuun vaihtorahan suhteen ja poistuimme taksista kohti kalmistoa.

Vuonna 1876 perustettu, Kristoffer Kolumbuksen mukaan nimetty Necropolis de Colón on valtava. Hautoja on nykyään noin 800 000; marmorinvalkea alue levittäytyy pinta-alaltaan noin 57 hehtaarin alueelle. Mausoleumit, muistomerkit ja haudat sisältävät valtavan määrän tarinoita ja paikallinen tapa on kertoa ne hautapaikan kuvituksessa mm. patsain ja kaiverruksin: upealla ja siistillä hautuumaalla tuli mieleen ajatus, että Kuubassa pidetään paremmin huolta kuolleista kuin elävistä. Kuubassa kaikki pääsevät siunattuun maahan, varallisuudesta viis. Hautapaikat tosin tavan maallisen tallaajan kohdalla käytetään noin kolmen vuoden välein uusiksi, mikä pelkästään tilanpuutteen vuoksi on järkeenkäypää. Pitkäaikaisista sukuhaudoista pidetään hyvää huolta, ja muun muassa ulkomailla asuvat kuubalaiset sekä heidän jälkeläisensä saattavat vierailla vuosittain kotimaassa hoitamassa suvun hautamuistomerkkiä.

Astuttuamme sisään hautuumaan porteista ensimmäinen nähtävyys oli vanha tummanpuhuva hauturin auto. Sen nurkalla maksoimme pääsyliput tädille, joka kertoi voivansa vetää meille kierroksen ja kertoa hautoihin liittyviä tarinoita – maksu opastetusta kierroksesta olisi vapaaehtoinen. Suostuimme hänen ehdotukseensa, mikä osoittautui varsin viisaaksi: nainen kertoili varsin sujuvalla englannilla asiantuntevasti ja huumoria, tragedioita tai symboliikkaa unohtamatta tarinoita mm. räjähdevaraston tulipalossa kuolleista palomiehistä, suvun kieltämää vaimoaan loppuun asti palvoneesta rikkaasta miehestä, presidenteistä, La Milagrosasta, sekä dominopelinsä tuloksesta järkyttyneestä, sydänkohtaukseen kuolleesta miehestä. Vierailimme myös hetken hienon kuubalaisen muusikon Ibrahim Ferrerin haudalla (mm. Buena Vista Social Club). Keskustelimme naisen kanssa myös muusta elämästä ja tuttuun tapaan hänkään ei ollut kovin iloissaan Kuuban poliittisesta tilanteesta ja köyhyydestä: hautuumaan opastuksien lisäksi hän teki töitä yliopistolla matematiikan opettajana,mutta kuukausitulot jäivät muutamaan kymmeneen pesoon. Sopivia pesoja meillä ei matkassamme ollut, mutta olimme opastukseen niin tyytyväisiä, että palkitsimme naisen 5 euron setelillä, joka on paikalliselle varsin mojova bonus. (Lue lisää hautausmaan tarinoista Tarinoita haudan takaa -osiosta!)

Hienon muusikon, Ibrahim Ferrerin haudalla.

Nälkä alkoi taas kurnia ja vaikka ilta oli vasta varsin nuori, päätimme jo suunnata Galerias Paseo –ostoskeskuksessa sijaitsevalle Jazz Cafe -clubille, joka olisi turistien kertomusten mukaan myös erinomainen sapustelupaikka. Rahanvaihtopisteitä Havannassa on harvassa, eivätkä ne ole auki kellon ympäri, mutta ostaria vastapäätä Maleconin varrella sijaitsevassa hulppeassa Meliá Cohiba –hotellissa rahanvaihto onnistui ongelmitta. Saapuessamme varsin tyylikkäälle jazz-clubille iltakuuden nurkilla saimme valita pöytämme vapaasti: paikalla oli vain muutama satunnainen vieras. Tilasimme pääruoaksi hampurilaisateriat ja alkuruuiksi Susannalle valkosipulikatkoja ja Tommille vihanneskeittoa, sekä kävimme läpi klubin coctail-listaa. Maukasta ruokaa sekä upean värikkäitä, mojovan hedelmäisiä drinkkejä maiskutellessa ilta eteni mukavasti ja klubikin alkoi täyttyä varsin laajan paletin seurueista – ilmeisesti väkeä paikallisista sikaria tupruttelevista businessmiehistä japanilaisiin turisteihin saapui myös nauttimaan ravintolan antimista ja lopulta kymmenen nurkilla keikkaansa aloittavasta varsin mainiosta afrojazz-bändistä. 

Paikan palvelu oli erittäin ystävällistä ja ripeää, joten pyöristimme tyytyväisinä 54CUC loppulaskun (sisältäen Susannan vielä myöhemmin illalla tilaaman salaatin) 70CUC:iin. Reilulla viidelläkymmenellä eurolla olimme nauttineet livemusiikin lisäksi kahden hengen ateriat sekä rivin drinkkejä, ei jälleen paha hinta noin neljän tunnin ravintolaillasta. Ainoaksi puutteeksi jäi Susannan hotellille jättämä pitkähihainen paita: ilmastoinnin pyöriessä lujalla meinasi vilu tunkeutua luihin saakka. Tämä ei toki ollut klubin vika.

Hieman taas päivän ärsyketulvasta väsähtäneinä ja varsin tyytyväisinä tinkasimme itsellemme Cohiba –hotellin edestä taksinrotiskon takaisin vanhaan Havannaan: tällä kertaa taksikuski ei täyttänyt teiden ritarin ominaisuuksia, ja muutamassa kohtaa matkan varrella reilummin risteyksiin kaasutellessa ehti jo tulla turvavyötäkin ikävä. Pääsimme kuitenkin ehjinä tutun Hotel Plazan pehkuihin kertaamaan päivän tapahtumia ja kuuntelemaan satunnaisia kaupungin ääniä unen läpi.