9. päivä – Viñales, tupakkakasvin luvattu maa

Aamulla odottelimme jälleen kiltisti bussia hyvissä ajoin hotellin aulassa. Tällä kertaa odotuksemme oli hivenen lyhyempi, mutta kuten aikaisemmin jo olimme todenneet, ei kuubalaiseen mentaliteettiin kovin tiukat aikataulut tuntuneet sopivan. 180 kilometrin matka UNESCO:n maailmanperintökohteeseen Viñalesiin kesti kolmisen tuntia, jonka aikana pysähdyimme kerran taukopaikalle nauttimaan virvokkeita ja pientä syötävää.

Viñales Valleyn keskustasta.

Viñales Valleyn keskusta on varsin pieni ja näyttäisi muokkautuneen turistien tarpeisiin. Käytännössä keskustassa on yksi keskuskatu, jonka varrella sijaitsee turistitoimistoja, (ruoka)kauppoja ja ravintoloita. Paikka tuntuu vetävän viikonloppua kohden varsinkin iäkkäämpiä kanadalaisturisteja. Kylä sijaitsee Mogote-vuorten laaksossa ja ympäristö on todella rehevä ja kaunis: paikan puustossa on myös havulajeja johtuen korkeammasta sijainnista, ja rehevän maaperän myötä kasvillisuus on varsin runsasta. Punainen, mineraalipitoinen maaperä mahdollistaa myös mm. tupakan ja maniokin tehokkaan viljelyn, ja Viñales onkin ”maailman parhaan tupakan” lähde.

Tarkistetaan suositukset vieraskirjasta.

Casoja Viñalesissa on runsaasti, emmekä varanneet yöpymispaikkaa ennakkoon koska olimme jo Trinidadin reissultamme oppineet, että turisti löytää Kuubassa yösijan helposti. Saapuessamme Viñales Valleyn keskustaan plazalle bussin ovella parveilikin jo liuta paikallisia tarjotakseen matkalaisille majapaikkaa ja muita palveluita. Tommin nappasi heti ovella mukaansa nuori tyttö, joka hyvällä englannilla esitteli kuvia vuokralle tarjoamastaan huoneesta. Sovimme, että käymme katsomassa hänen talonsa sijainnin ja huoneen kunnon ennen kuin tekisimme päätöksen majoituksesta. Yeniksi itsensä esitellyt tyttö johdatti meidät kylän pienestä keskustasta vähän matkaa kohti huikeita Mogote-vuoria ja vei meidät kotiinsa, Villa Yeni y Ume –majataloon, joka sijaitsi paikallisten kerrostaloalueella. Yenin ja äitinsä Umen koti koostui kahdesta makuuhuoneesta, joista toinen oli vieraille vuokrattava ”vaaleanpunainen unelma”, keittiöstä, pienestä kodinhoitonurkkauksesta, olohuoneesta ja parvekkeesta. Ihastuimme parvekkeelta avautuvaan upeaan näkymään Mogote-vuorille ja maaseudulle, sekä ympäristöön, jossa näkyi kuubalaisen maaseutukylän elämää elikoineen – erityisesti meitä naurattivat röhkivät siat, joista yksi innostui kyhnyttelemään mutaista kylkeään pieneen traktoriin.  Saimme myös tutustua vieraskirjaan, josta pystyimme lukemaan muiden vieraiden positiivisia kommentteja majotuksesta. Löimme Yenin kanssa kättä päälle ja vuokrasimme huoneen kahdeksi yöksi hintaan 20CUC per yö.

Yeni, mahtava businessnainen kun oli, sai meille heti kaupattua kaverinsa autokyydin läheisille tippukiviluolille, Santo Tomasille. Sovimme autokyydin iltapäivälle hintaan 25CUC sekä seuraavaksi päiväksi ratsastusreissun maaseudulle tupakkaviljelmille hintaan 20CUC per henkilö. Suuntasimme takaisin keskustaan lounasta metsästämään, ja söimmekin ihan hyvät leivät pienessä kahvila-ravintolassa pääkadun varrella. Iltapäivällä palasimme takaisin majapaikkaamme ja odottelimme hetken kyytiämme. Yenin kaveri saapui vanhalla, hieman jo rotiskolla Studebakerillaan ja ajatti meidät n. 17 kilometrin päähän Santo Tomasiin.

Varsinainen dollarihymy tämä Studebaker.

Paikallista aatteenmukaista taidetta.

Oli aikamoinen nousu luolan suuaukolle...

Odottelimme opasta puolisen tuntia ja saimme yksityiskierroksen hintaan 10CUC per naama muiden turistien loistaessa poissaolollaan. Opas oli hauska, hyvin englantia puhuva nuori mies, jolta herkesi Dracula-vitsejä ja herjaa amerikkalaisturisteista samalla kun hän kertoi värikkäästi luolien historiasta, syntytavasta, eri kivimuodostelmista (stalagtiitit & stalagmiitit) sekä ekosysteemistä. Santo Tomas on Amerikkojen toiseksi suurin tippukiviluola: luolaverkosto levittäytyy kaikkiaan 46 kilometrin matkalle kahdeksassa eri kerroksessa. Luolissa ovat asuneet niin alkuasukkaat kuin paenneet orjatkin, ja ne ovat yksi suosituimmista turistikohteista erityisesti Viñalesin alueella. 








Osassa luolastoa katto on sortunut tai aukeaa muuten ulkoilmaan, joten auringonvalo pääsee valaisemaan luolaa ja antaa kasveille mahdollisuuden elää karussa kalliossa; suurin osa luolastosta on kuitenkin pimeydessä ja vailla kasvustoa:  kierroksella meillä oli valaistuksena kypärissämme otsalamput. Luolissa ilma on viileää verrattuna ulkoilmaan – kivutessa eri kerroksissa kosteassa ilmastossa hiki kirposi kuitenkin pintaan ja pohkeetkin saivat harjoitusta. Suojakaiteita tms ei juurikaan ollut - muutamaan kohtaan oli rakennettu portaat etenemistä helpottamaan. Tippukivimuodostelmien lisäksi luolasta jäivät erityisesti mieleen oppaan huumori, katossa vikisevät lepakot, guanossa kasvavat kasvit sekä oppaamme vitsit. Hikoiltuamme luolissa aikamme laskeuduimme takaisin alas ja tarjosimme oppaallemme vielä oluen läheisessä kioskissa, minkä jälkeen kuskimme noukki meidät jälleen kyytiin ja ajoi takaisin Viñalesin kylään.

Odotellessamme emännältämme Umelta tilaamaamme possuillallista otimme huoneessamme pienet tirsat . Ruoka oli todella hyvää joskin jälleen kerran paikallisen tavan mukaan melko yksinkertaista. Ume osoittautui kuitenkin oivaksi kokiksi ja olikin mielissään nähdessään tyytyväiset ilmeemme kun murkina katosi parempiin suojiin. Ruuan jälkeen käppäilimme vielä keskustaan päin, jossa nautimme jälkiruuat ja kahvit Casa de Tomasin terassilla. Casa de Tomas vaikutti hieman prameammalta paikalta mitä Viñalesin muut ravintolat, ravintola itsessään sijaitsi vanhassa hienossa, ehkä tupakkaviljelijän talossa, joka todennäköisesti oli vallankumouksen myötä siiretty valtion omistukseen. Jälkiruuat nautittuamme palasimme takaisin majapaikkaamme ja nukuimme koko reissun parhaat yöunet hiljaisuuden ympäröiminä.