7. päivä, Trinidad – ratsastusretki ja Tommin vuoro pahoinvointiin

Aamiaistila

Söimme hyvän aamupalan casassa ja pakkasimme tavaramme. Täti olisi varmasti pitänyt meidät toisenkin yön, mutta koska olimme varanneet seuraavan yöpymisen ensimmäisestä casasta, hyvästelimme tädin ja Hostal Sra Cristinan, ja suuntasimme jälleen pari askelta katua keskustaan päin jättäen tavaramme Lozano's casalle odottamaan huoneen vapautumista. Siirsimme turhat tavarat muovipussiin ja pakkasimme päiväreppuumme uimavehkeet ja casasta lainaan saamamme pyyhkeet. 

Suuntasimme kulkumme samaan paikkaan, jossa edellisenä päivänä olimme sopineet paikallisen oppaan kanssa ratsastusretkestä paikalliselle vesiputoukselle. Matkalla pysähdyimme ostamaan oppaalle rommipullon, sillä paikallisen tavan mukaan palvelukset edellyttävät vastapalvelusta (ja jälleen vastapalvelusta jne…). Opas oli sentään järjestänyt meille edullisen retken sekä Tommille edulliset sikarikaupat, harmillista kyllä meillä ei ollut mitään tuliaisia kotimaasta, joten opas sai päätyä paikalliseen laatutuotteeseen.

Señora Cristinan patio

Opas odotti sovitussa paikassa stetsonhattuisen, tummahipiäisen miehen kanssa, joka edellisen päivän lupauksista huolimatta ei kuitenkaan puhunut englantia kuin muutaman sanan (yes, no, left, right, stop). Lähdimme kuitenkin hänen matkaansa ja hetken käveltyämme pääsimme kolmen hevosen luo. Oppaamme pakatessa mukaan isoa kangassäkkiä ja viidakkoveistä mielessämme käväisi hetken synkkiä ajatuksia, mutta Tommi rauhoitteli Susannaa, että eiköhän viidakkoveitselle löydy matkalla ihan oikeaa käyttöä, ja päättelimme säkinkin olevan hevosen apetta eikä kalmatöitä varten. Oudoksuimme hieman myös sitä, ettei meille tarjottu minkäänlaisia kypäriä tms. suojavälineitä.

Lähdimme taluttamaan heppoja kohti kaupungin rajaa. Talutettavaa oli ehkä kilometrin verran, josta suurin osa jyrkkää asvaltoitua alamäkeä, jota hevoset kenkineen liukastelivat laiskasti alaspäin. Mäen alla nousimme ratsujemme selkään, Tommi ensimmäisen kerran elämässään, ja lähdimme kohti maaseutua. Hevoset olivat semi-automaattisia: ohjaksista oikealle tai vasemmalle vetäen sai pollen kääntymään, taaksepäin vetämällä pysähtymään. Vauhtia otuksissa ei juurikaan ollut, paitsi silloin, kun oppaamme huiskautti jompaakumpaa pehvalle takanamme ratsastaessaan. Maisema alkoi muuttua helteen paahtamaksi mutta kasvillisuudeltaan reheväksi aroksi – ja ihommekin punertua varsin pian aurinkorasvasta huolimatta.

Hetken kuljettuamme ja Tommin kanssa keskenämme höpöteltyämme saimme kiinni toisen seurueen. Toisen paikallisoppaan mukana oli brittiläinen pariskunta, jonka kanssa heittäydyimme samaan porukkaan. Heidän kanssaan juttu luisti, ja kun brittimies James vielä puhui sujuvaa espanjaa, saimme jopa jotain irti oppaiden puheista. Pariskunta (ikävä kyllä intialaissyntyisen vaimon nimi ei jäänyt mieleemme) oli viettämässä häämatkaansa. He olivat hankkineet reissun turistitoimiston kautta, ja olivat siis maksaneet kalliimman hinnankin – 25CUC per henkilö. Heillä oli käytössään myös kypärät päänuppia suojaamassa.

Ratsastimme pari tuntia auringonpaisteessa pitkin hiekkapolkuja ja upeaa kuubalaista maaseutua, jonka jälkeen pääsimme viidakon varjoon ja vesiputoukselle johtavan polun päähän. Matkalla meille tarjottiin myös mahdollisuutta käydä maksua vastaan maistamalla paikallista ”kotipolttoista” sokeriruokofarmilla, mutta jätimme tämän väliin, koska jokaisella tuntui olevan hinku päästä pulahtamaan viidakkoaltaaseen. Jätimme hevoset huilaamaan ja jatkoimme jalan parisataa metriä kivistä polkua viidakkoaukealle, jolla odotti luonnon uima-allas kalliosyvennyksessä. Vesi oli ihanan virkistävää ja kirkasta, ja pulahdimmekin innokkaina altaaseen huuhtomaan ratsastusreissun pölyt iholtamme. Paikalla oli myös mies myymässä olutta sekä Coco Locoja, kookospähkinöitä, joihin tehtiin reikä ja sekaan kaadettiin rommia, ruokosokeria ja sitruunamehua. Kalliolla istuskellessa ja Coco Locoa hörppiessä hymy oli suhteellisen leveä. Mainostettua vesiputousta emme nähneet - siihen selityksenä oli neljä kuukautta kestänyt kuiva kausi.

Meille oli annettu aikaa vesiputouksella tunnin verran, mutta taisipa lipsahtaa puoli tuntia ylimääräistäkin. Iloisina käppäilimme takaisin hevosille ja aloitimme paluuratsastuksen kohti Trinidadia. Matkalla pysähdyimme paikalliseen maalaistaloon syömään: Susanna ja britit tilasivat kanaa, Tommi possua. Naureskelimme ulkona lieassa olevalle possulle, joka näytti silmin nähden järkyttyneeltä vieraiden saapuessa. Päättelimme, että kaverin kohtalo oli ollut tälle liikaa, possu kun oli päätynyt Tommin lautaselle. Ulkohäkeistä löytyi myös kaneja, mutta niitä ei kuulemma kasvatettu ruuaksi. Ateria oli vallan maittava, ja kustansi vain 20CUC kahdelta henkilöltä. Jälleen ateriaan kuului pääruuan eli valitsemamme lihan kanssa salaattia, friteerattua banaania, riisiä ja juoma, tällä kertaa limsa tai pullovesi.

Kun pääsimme takaisin Trinidadiin, heitimme hyvästit brittiläisille matkaseuralaisillemme ja toivotimme heille mukavaa häämatkan loppua. Maksoimme oppaalle 15CUC per henkilö miinus viidakkoaltaalla maksamiemme pääsylippujen hinnan, taputimme vielä hevosia kiitokseksi ja marssimme tyytyväisinä casalle suihkuun. Reissu oli kestänyt yhteensä reilun viisi tuntia, joten rahoille sai todellakin vastinetta. Täytynee kuitenkin huomauttaa, että selkeästi lisämaustetta retkeen toi matkaseuramme, jonka kanssa saimme höpötellä sujuvasti englanniksi ja jonka myötä saimme myös käännöspalvelun oppaamme tarinoille. Ilman tätä retki olisi saattanut muuttua asteen tai kaksi tylsemmäksi, sillä eglantia taitamattoman oppaan kanssa kommunikointi olisi jäänyt huomattavasti alkeellisemmalle tasolle.

Tommia rupesi hieman heikottamaan, ja kun epäilimme saaneemme molemmat lievän auringonpistoksen (puhumattakaan siitä, että ainakin Susanna poltti itsensä auringossa oikein kunnolla), lepäilimme tunteroisen siestaa vietellen ja päivätirsat ottaen. Lähdimme alkuillasta keskustaan syömään illallista, mutta Tommiun heikkovointisuus kasvoi eksponentiaalisesti ja hän joutuikin poistumaan heti sopivan ravintolan löydyttyä paikan WC-tilaan. Kuinka ollakaan – WC-pönttö ei suostunut vetämään varsin ilkeän näköistä sisältöään, ja paperiakin löytyi kokonaista kaksi arkkia - näillä eväin oli kumminkin selvittävä heikon olon kertoessa, että casaa kohti tuli palata saman tien, mikäli aikoi päästä perille saakka. Tommi kävi siis hihkaisemassa Susannalle pikaisesti lähdön tarpeesta ja paineli matkoihinsa. Noin sadan metrin päässä vatsa päätti kääntää itsensä ympäri kolmeen kertaan ja mukulakivikatu sai koristuksekseen värikkään vatsanestepinnoituksen. Casa onneksi löytyi eikä matkalla sattunut sen kummempia kommelluksia, eikä poliisikaan napannut mukaansa pahoinvoivaa turistia. Koska casaan oli vain yksi avain, joka sopi myös talon edessä olevaan teräsaitaan, jäi Tommi huokailemaan ja odottelemaan Susannaa casan parvekkeella kuullakseen tämän saapumisen.

Susanna söi melko reippaasti ravintolassa maistuvat katkaravut hedelmäkastikkeessa (hinta noin 18CUC) ja palasi takaisin casalle. Harmiksemme Tommin ruokamyrkytyksen tila ei kestänyt enää Casa de la Musicalle lähtemistä, joten salsatanssi Trinidadissa jäi kokematta. Yöllä Tommi kunto vain huononi ja pönttöä saikin halailla useamman kerran välillä sen verran intensiivisesti, että matkalla takaisin sänkyyn olivat jalat lähteä alta: heikko olo aiheutti jännitystä siitä, miten seuraavan päivän paluumatkallemme tulisi käymään. Suolaliuosta ja vatsalääkettä oli jäänyt Susannalta tähteeksi Havannasta: niitä imeskelemällä keho ei onneksi päässyt kuivahtamaan pahasti.

Onneksemme naapurustomme kukot olivat maltillisempia aamuisen huutelunsa kanssa kuin edellisessä yöpaikassa, ja saimme nukkua aamusta melko rauhallisesti, mitä nyt joku kauppias huuteli kadulla jo aamuvarhain ja hevoskärryjen kilkekin herätti muutamaan otteeseen. Aamupalalle mennessämme Tomminkin vointi oli jo parempi, ja emännän tarjoama murkina upposi hyvin molempiin reissaajiin. Pakattuamme tavaramme maksoimme yön majoituksesta, ensimmäisen illan illallisesta ja aamupalasta - muutaman vesipullon kanssa lasku oli noin 70CUC. Hyvästelimme emäntämme ja tämän äidin hyväntuulisina. Suuntasimme takaisin keskusaukiolle odottamaan paluubussiamme – ja jälleen kerran odottelimme. Odottaessamme ja Trinidadin elämää seuratessamme väänsimme myös kauppaa vanhan olkihattuja myyvän miehen kanssa, ikävä kyllä päähän sopivaa lärää ei tällä kertaa löytynyt.

Kun Susanna alkoi taas näyttää hermostumisen merkkejä, paluulippumme myynyt virkailija hotellilta tuli luoksemme kyselemään kuulumisiamme. Hän kertoi järjestäneensä meille minibussin takaisin Havannaan, sillä se veisi meidät nopeammin ja mukavammin perille kuin bussi, jolla olimme Trinidadiin saapuneet. Hetken kuluttua kipusimme kolmen muun turistin sekä neljän paikallisen kanssa tilataksiin, joskin pimeään sellaiseen, ja aikamme porukkaa pitkin poikin Trinidadia kuskattua otimme suunnaksi pääkaupungin. Tulimme matkalla siihen tulokseen, että virkailija oli tehnyt diilin paikallisen autoilijan kanssa, joka ajoi meidät samalla Havannaan, kun todennäköisesti tapaisi sukulaisiaan tai hoitaisi juoksevia asioitaan. Meille järjestelyt kävivät, sillä olimme tosiaan nopeammin takaisin Havannassa mitä turistibussilla, emmekä jälleen tukeneet hallitusta, joka tuntuu tunkevan korkeat veronsa joka bisnekseen. Hyvä veli –verkosto tuntuu toimivan Kuubassa hyvin, ja turistillakin on siinä paikkansa, kun lähtee mukaan avoin mielin – toki terveellä järjellä ja varautumisella.

Jätettyämme tavaramme hotellihuoneeseemme La Plazaan suuntasimme lounaalle Cafe O’Reillyyn, jossa varsin taidokas ja iloinen kolmen miehen yhtye soitti ja lauloi melodikkaita kappaleita ja viihdytti vieraita. Meidät parvekepöydässä huomattuaan poppoo huudahti jotain tyyliin ”hei, täälläkin on gringoja!” ja suuntasi pöytämme ääreen esittämään muutaman kappaleen. Tommi tilasi baarissa hyvän pariloidun leivän Susannan herkutellessa vartaassa olevilla katkaravuilla. Ostimme viihdyttävän yhtyeen CD:n tukeaksemme muusikoiden työtä, sillä pidimme yhtyeen iloisesta fiiliksestä joka kappaleiden myötä välittyi, ja muisteloa olisi mukava jatkaa aikanaan kotona levyä kuunnellen.

Jatkoimme matkaamme postikortteja metsästäen ja lähdimme ”käväisemään” Maleconilla, Havannan rantabulevardilla joka yhdistää Vanhan Havanannan, Centro Havannan ja Vedadon alueet. Rantakadulla oli paljon nähtävää ja päädyimmekin lopulta kävelemään koko Maleconin aina Hotel Nacionalelle asti. Välillä pysähtelimme ihmettelemään ja kauhistelemaan rantakallioilta mereen hyppiviä teinipoikia ja ihastelemaan pieniä, värikkäitä kaloja, joita nuoret pojat ja miehet onkivat tyrskyistä siimalla. Hotel Nacionalille päästyämme ajattelimme etsiä Vedadosta ruokapaikan, mutta päädyimmekin ottamaan taksin ja ajamaan takaisin hotellillemme. Kävimme syömässä pastaa merenelävillä (noin 12CUC) Ambos Mundosin kattoravintolassa, mutta kyseistä annosta ei juurikaan voinut kehua. Joimme parit drinksut ja raahauduimme takaisin hotellille nukkumaan.

Maleconin toisessa päässä näkyy Vedado.

Huom. Släbärit eivät ole kaikista turvallisimmat kengät Maleconille... vetisellä ja syöpyneellä kivikadulla hajottaa helposti varpaansa, nimim. kokemusta on.

Hullut kuubalaisnuoret tekivät uhkarohkeita hyppyjä vellovaan mereen, jonka jälkeen kiipesivät apinamaisella taidolla takaisin ylös kadulle.

Lomamme oli puolessa välissä; totesimme ajan kuluneen nopeasti mutta sisällön olleen varsin antoisaa – onneksi vielä oli jäljellä toinen mokoma!