13. päivä, Havanna – Sikareita, rommia ja viimeinen ehtoollinen

Olimme tutustuneet Viñalesissa tupakkafarmiin ja kuulleet, kuinka sato pistetään pakettiin. Tommi sikariharrastajana tunsi myös sikarinkäärinnän teoriassa ennestään, mutta kova hinku oli päästä tutustumaan eliittituotteen valmistukseen myös käytännössä, eikä Kuuban matkaa voisi mitenkään pistää pakettiin ilman tutustumista siihen – Havannasta kun tulevat maailman nimekkäimmät sikarit. Olimme aiemmin käyneet etsimässä Partagásin sikaritehdasta Centro Habanasta köyhin tuloksin: osoitteen varmistaminen usealta taholta kuitenkin näytti, että olimme liikkuneet oikealla suunnalla. Suuntasimme siis viimeisen kokonaisen Kuuban päivän aamuna jälleen kohti Centro Habanaa ja sieltähän se tehtaan uusi sijainti löytyi – vastapäätä aiemmin töllistelemäämme Partagásin vanhaa bussia. Mitään muuta plakaattia tai merkkiä yhden suosituimman turistikohteen sijainnista ei sitten ollutkaan! Odottelimme tehtaan aulassa seuraavan turistikierroksen käynnistymistä arviolta vartin verran. Paikalle kerääntyi muitakin turisteja, ja ajan koittaessa meidät ohjattiin ensin luovuttamaan kameramme kierroksen ajaksi säilöön – kuvaaminen tehtaalla oli ankarasti kielletty. Sisäänpääsymaksua pulitimme noin 12CUC:n verran per nenä. 

Tehdaskierroksen veti paksua sikaripölliä tuprutteleva, sujuvaa englantia puhuva nuorimies. Kierroksen aikana selvisi, että hän opettikin sikaritehtaalla olevan työnsä lisäksi englantia – kuukausipalkaksi kahdesta työstään hän saa 45CUC kuukaudessa (noin 35 euroa) sikarinkäärijän kuukausipalkan ollessa 30CUC, mikä on Kuubassa kohtuullisen hyvä palkka. Eräs hollantilainen nainen kysyi miekkoselta miten rahat riittävät, ja oppaan alkaessa hymyillä ihmetteli mikä häntä naurattaa. Opas kertoi nauravansa kun ei kehtaa itkeäkään, ja totesi kuukausipalkkojen riittävän perheen elättämiseen noin kahdeksi-kolmeksi päiväksi, jonka jälkeen oli tehtävä ”laittomuuksia” ja omia bisneksiä. (Tämä selittää hyvin Kuuban toimivan hyvä veli –verkoston ja harmaan talouden kukoistuksen…) Esimerkkinä karusta elämästä mies myös kertoi, että Neuvostoliiton hajotessa Kuubassa saattoi olla kolmenkin viikon sähkökatkoksia, joiden aikana kansa ”pelasi korttia kynttilänvalossa, joi kotipolttoista ja naureskeli”, kun ei muutakaan tilanteelle voinut. Neuvostoliiton, Kuuban taannoisen vahvan kauppakumppanin hajoaminen jätti Yhdysvaltojen boikotoiman saarivaltion pahaan pulaan, sillä kauppakumppanuuden sammuessa hävisivät myös polttoaine ja suuri osa tuontitavarasta. Myöhemmin apuun on tullut mm. Kiina, jolta Kuuba on saanut hankittua esimerkiksi turisteille sopivia busseja.

Kierros esitteli hyvin sikarintekoprosessin aina lehtien lajittelusta lopputuotteeksi. Vain muutama sikarimestari tietää kunkin sikarimerkin ja –tyypin reseptit: töihin tullessaan sikarinkäärijä saa tietää, millaisia sikareita hänen olisi määrä kääriä kyseisenä päivänä. Tällä tehtaalla tehtiin useita eri merkkisiä sikareja: esim. Partagás, Romeo & Juliet, Bolivar, Cohiba. Sikarit tehdään kolmesta eri lehtimateriaalista: ”wrapper”, ”filler” ja ”binder”. Filler on usein useasta eri sikarilehdestä tehty ”blend”, joka antaa sikarille sen maun; binder pitää fillerin kasassa; wrapper taas on suurempi lehti, joka toimii sikarin ulkokääreenä (sen lisäksi sikarin toinen pää suljetaan leikkaamisen jälkeen ”hatulla”). Sikarikasvin eri osat ovat maultaan eri vahvuisia: kasvin sisällä ja alaosissa on miedompia lehtiä, kun taas yläosan auringonvalolle altistuneet lehdet ovat voimakkaamman makuisia. Sama sikarinkäärijä tekee koko sikarin alusta loppuun saakka – siinä mielessä työ ei ole liukuhihnahommaa. Sikareiden laadunvalvonta on erittäin tarkkaa – paksuustulkkiin liian tiukka tai löysä ei kelpaa myytäväksi, eikä pituudessakaan sallita kuin noin millimetrin heitto. Laadunvalvonnan läpäisseet sikarit lajitellaan sitten värisävyittäin samanlaisiin eriin, isketään sikarirenkaat paikalleen ja herkkukääröt pakataan myyntipakkauksiin – käytännössä ulkomaiden ja turistien käyttöön. Sikarinkäärijät saavat viedä kotiinsa laadultaan hylättyjä sikareita kaksi kappaletta päivässä; sen lisäksi he saava polttaa töissään niin paljon kuin haluavat. Emme tosin nähneet työntekijöiden huulilla yhtään sikaria lukuunottamatta opastamme. Oppaamme antoi tätä ihmetellessämme esimerkin suklaatehtaan työntekijöistä: jos valmistat suklaata päivästä toiseen, et todennäköisesti halua syödä suklaata enää itse. Pieni osa mustilla markkinoillakin myytävistäkin sikareista saattaa siis olla aitoja, joskin väärän mittaisia; tähän ei kuitenkaan kannata luottaa, kadulta tai ”tehtaan työntekijältä” ostettaessa saa todennäköisesti aivan muuta tavaraa, kuin mitä ko. pötkylän oikea resepti edustaa. Pahimmillaan asiaa tuntematon saattaa ostaa esim. banaaninlehtikääröjä.

Palasimme kierrokselta Vanhan Havannan rajamaille Partagásin sikarikauppaan. Tommi oli jo hamstrannut lähes 80 kpl edukkaita mutta hyviä feikkisikareita aiemmin reissun varrella: kotiin viemisissä oli siis tilaa vielä reilulle 20 aidolle pötkölle. Vaikka sikarit ovat luksustavaraa ja aidot toki selvästi feikkejä kalliimpia, hintataso kaupassa hymyilytti: pötkylät kun lähtisivät noin kolmasosalla Suomen sikarikauppojen hinnoista. Olo oli kuin lapsella karkkikaupassa ja mukaan tarttuikin valikoima eri sikarimerkkejä ja laatuja, hinnoiltaan noin 2-10 euroa / kpl (vastaavat hinnat Suomessa 7-35 euroa). Tommin markkinoilta ostamassa uudessa humidorissa oli tilaa noin 70 sikarille, ja aikeissa oli lahjoittaa ja myydä osa feikeistä Suomessa – toki reilusti feikkeinä eikä aitoina.

Kun olimme varmistuneet siitä, että Suomessa riittäisi pössyteltävää nautiskeluhetkiin, veimme saalimme takaisin hotellille ja suuntasimme lounaalle. Päätimme kokeilla Rough Guide –opaskirjan suosittelemaa hieman ”parempaa” ravintolaa meren rannassa, ja istuuduimmekin katetulle terassille La Terraza –ravintolaan. Susanna tilasi mereneläväkeiton joka ihme kyllä ei ollut kirkas keitto kuten olisi voinut odottaa, mutta silti ihan hyvän makuinen. Tommi tilasi koko reissun ajan himoitsemaansa tonnikalaa, joka kuitenkin osoittautui harmillisen kuivaksi paistetuksi. Maksettuamme keskinkertaisesta ”paremmasta” ravintolaruuasta yhden kuubalaisen kuukausipalkan verran, lähdimme kohti Rommimuseota, ”Museo del Ron”. Emme joutuneet odottamaan seuraavaa kierrosta kovin kauaa, vaan pääsimme pienen istuskelun jälkeen englantia sujuvasti puhuvan naisoppaan mukaan kiertämään museota. Pääsylippu maksoi jälleen noin 12CUC.

Museo oli  melko yksinkertainen kokoonpano rommin valmistuksen historiasta, jonka kuitenkin kruunasi valtava pienoismalli. Se esitti rommin matkaa ruokosokerista jaloksi elämän eliksiiriksi. Opas kertoi valmistusprosesseista ja totesimme, että rommia valmistetaan jotakuinkin samalla meiningillä mitä skotlannissa viskiä. Vain lähtötuote on eri. Kierroksen lopuksi saimme vielä eri ikäisistä rommeista maistiaiset, sekä mahdollisuuden ostaa paljon Havana Clubin fanituotteita museon tehtaanmyymälästä. Matkaamme tarttui pullo vaaleaa rommia, sekä tarjotin tulevia terassikesiä silmällä pitäen. Joimme vielä rommipohjaiset drinkit museon baarissa ja jatkoimme matkaamme hotellille pakkauspuuhiin.

Kun tavarat oli päällisin puolin sullottu matkalaukkuihin, otimme jalat allemme ja suuntasimme jälleen kohti Maleconia. Reissun viimeinen auringonlasku ennätti mennä jo ohi ja peittyä lopulta pilviverhon taakse, mutta pimenevä ilta ja valoihin syttyvä Havanna oli silti kaunista katseltavaa kävellessämme rantabulevardia kohti Vedadoa. Matkalla parin päivän takaiset nuoret kalliolta mereen hyppineet hurjapäät lyöttäytyivät seuraamme höpöttelemään sujuvalla espanjalla ja erittäin ontuvalla englannilla. Ystävällisen small talking aikana selvisi, että pojat olivat melko todennäköisesti ilmaista pizzaa vailla, sen verran hanakasti he yrittivät meitä mukaansa saada ”edulliseen paikkaan, jossa ei huijata turisteilta rahaa”. Totesimme kroisoksen elkein olevamme sen verran varakkaita viimeistä iltaa viettäviä turisteja, että söisimme mieluumin kallista sapuskaa, toivotimme mukavat illat hymyn kera ja jatkoimme matkaamme. Poikien kanssa oli kuitenki mukava rupatella, sen mitä yhteisen kielen puuttuessa keskustelusta otti selvää. Molemmat sällit olivat aloittamassa viimeistä vuottaan peruskoulussa, jonka jälkeen kumpikaan ei osannut sanoa mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Tuskin kuitenkaan enempää opiskelua, lukeminen ei tuntunut kumpaakaan kiinnostavan. Väistämättä mietti, millaiset mahdollisuudet Kuuban nuorisolla onkaan maassa, jossa valtio ei tarjoa työtä jolla tulisi toimeen, tai juuri muutakaan varmaa suuntaa tulevaisuudelle.

Meidän eurooppalaisten porvareiden matka vei kuitenkin jälleen Hotel Nacionalille, jossa saimme vaihtaa rahaa hotellin rahanvaihtopisteessä vaikka emme olleetkaan hotellin asiakkaita, jonka jälkeen nappasimme jälleen pimeän taksin hotellin kulmalta ja huristimme hyvää kyytiä kohti Parque Lennonia. John Lennonille omistettu pieni puisto oli sympaattinen fanituksen  ilmentymä: muutama nurmikkoläikkä ja Lennonin pronssista muovattu hahmo penkillä istumassa. Kuulemma joka vuosi Lennonin syntymäpäivänä puistoon kokoontuu kourallinen vannoutuneita faneja muistamaan suurta muusikkoa. Me kävimme moikkaamassa Johnia illan hämärässä ja rupesimme tähystämään ravintola Union Francescaa, johon halusimme viimeiseksi illaksi syömään.

Union Francesca löytyi kierrettyämme pari puiston kulmaa, vanha koloniaalinen talo jonka yläkerrasta löytyi hieman nuhjainen grillipaikka. Totesimme, ettei tässä ollut kyllä meidän viimeisen ateriamme mekka, ja siirryimme alakertaan. Heti ovella meidät otti vastaan mies, joka esittäytyi paikan hovimestariksi. Meidät ohjattiin pöytään ja ruvettiin palvelemaan kuin kuninkaallisia. Tilasimme hovimestarimme suositteleman kahdelle hengelle suunnatun lihalautasen, johon saimme valita neljä eri lihaa (”Excellent choise sir!”). Ensimmäinen vaihtoehtomme lihojen suhteen oli nauta, hummeri, jänis ja ankka, mutta koska ankka oli päässyt loppumaan, päädyimme tilaamaan possua sen sijaan. Ruokaan kuului alkusalaatti (joka koonsa puolesta olisi voinut olla pääruokakin), leipää valkosipulilevitteellä, mojitot, pääruoka lisukkeineen sekä jälkiruoka. Tämän lisäksi tilasimme pullon chileläistä punaviiniä (”Excellent choise sir!”) ja ihastelimme paikan erikoista sisustusta: valkoiset pöytäliinat, 80-luvun kukkaverhot ja seinät täynnä vieraiden nimikirjoituksia ja viestejä. Kun illan pääateria saapui pöytään, vyö meinasi ruveta kiristämään jo pelkästä ruuan katsomisesta! Maistelemaan ennätettyämme jokainen lihanpala oli järisyttävän maukasta, mureaa ja lähes sanalla sanoen täydellistä! Lisukkeet meinasivat jäädä astioihinsa kun pureuduimme jokaisen lihansyöjän unelmalautaseen. Ja koska tämä ei ollut vielä tarpeeksi, tilasimme toki vielä ylimääräisen ananasjäätelöannoksen menuun kuuluvien kookos-suklaajäätelön ja paahtovanukkaan lisäksi. Jäätelöt olivat talon omatekemiä, emmekä olleet koskaan maistaneet niin maukasta jäätelöä. Kaiken kaikkiaan koko ateria löi ällikällä ja jätti enemmän kuin tyytyväisen olon.

Koko illan ruokalistamme juomineen kaikkineen maksoi noin 60CUC, eli viitisenkymmentä euroa. Kiittelimme hovimestariamme vuolaasti, jopa niin vuolaasti että molemminpuolinen kehuminen ja kiittely meinasi mennä jo huumorin puolelle. Joka tapauksessa Union Francesca oli koko reissumme paras ruokakokemus, ja iltamme päätti matkamme Kuubassa täydellisesti. Kun istuimme vielä hovimestarimme tilaamaan pimeään taksiin ja ilmoitimme hotellimme nimen, olimme kaikin puolin tyytyväisiä reissaajia. Taksikuskinamme toimi hassu vanha mummo, joka toimitti meidät edullisesti Hotel Plazan eteen hymyn saattelemana. Aulabaarissa Tommi poltteli vielä viimeisen kuubalaisensa sikarin synnyinmaassa, jonka jälkeen pyörimme takaisin hotellihuoneeseemme nukkumaan.